Olen 24-vuotias naisihminen ja heti valmistuttuani koulusta (reilu 5 vuotta sitten) lähdin työelämään turvallisuusalalle. Ei ollut koulutusta, mutta tuleva työnantaja lupasi kouluttaa tarvittavan peruskurssin, jotta pääsisin aloittamaan työt. Helppo homma..

Aloitin siis duunit "kesätöissä" Helsinki-Vantaan lentokentällä turvatarkastajana, sinne jämähdin pariksi vuodeksi kunnes vaihdoin lennosta työnantajaa ja työkohdetta. Kolme vuotta sitten siirryin siis toisiin hommiin - edelleen kuitenkin lentokentällä. Uusi työnantajat ja uudet kuviot, mahtavaa.. ..vaan eipä ole enää, ei ole ollut itseasiassa muutamaan vuoteen.

Näinköhän se on kaikkialla, kun ajattelet, että huonosti menee eikä paljon huonommin voisi mennä ni johan alkaa taas rapista kaikennäköistä shaibaa ämpärikaupalla niskaan? Kumma juttu.

Työssäni ei siis ole nykyään enää minkäänlaista rytmiä. Tiesin sen, että vuorotyötä tämä on ja se onkin varmaan ainut asia mistä pidän. Arkivapaat ovat elämässäni top-listalla helposti. Mikä onkaan mukavampaa kuin se, että maanantaina pääset aamulla töistä yövuoron päätteeksi ja laahustat kotia päin. Tiedät, että sinulla on alkamassa parin päivän vapaat ja samalla näät kuinka vastaantulevat ihmiset ovat naama näkkärillä - työviikko vasta alkamassa.

Vastavuoroisesti suurinosa ihmisistä tekee sitä "normaalia" työviikkoa, 5 päivää töitä ja 2 päivää vapaata viikossa. Työajat ovat kiinteät, toisilla saattaa jopa olla liukuva työaika josta olen aavistuksen kateellinen. Mulla nää työviikot on kuin nykytaidetta, niistä ei ota mitään tolkkua. 

Otetaan esimerkiksi kuluva viikko. Viime viikolla minulla oli tasan yksi vapaapäivä, se oli perjantai. Ikävää vaan, että siitä vapaapäivästä olin 7 tuntia töissä, koska työvuoroni alkoi torstaina 21:00 ja loppui perjantaiaamuna 07:00. Tämähän on siis vielä aivan OK. Edessä sattui vaan odottamaan hyvin pikainen rytminkääntö, koska lautantaina minun piti olla töissä jo aamulla 05:00. Olin herännyt torstaina 13:00 ja menin nukkumaan perjantaina 20:00, jolloinka yliväsymys painoi niin paljon etten saanut unta ja kävin ylikierroksilla. Nukuin yön aikana vajaat 4 tuntia ja niillä unilla tein vaihteeksi 10 tunnin työpäivän lauantaina. Ylikierroksilla kävin lauantainakin, sain lauantain ja sunnuntain välillä unta pari tuntia ja taas mentiin. Maanantaista keskiviikkoon tehdäänkin töitä kellon ympäri, työvuoro alkaa 04:00 ja kotiin pääsen 17:00. Seuraava vapaa minulla koittaa tämän viikon torstaina ja odotan sitä enemmän kuin lapsi joulua. 

Älkää ymmärtäkö väärin, olen aina tykännyt tehdä töitä ja tykkään edelleen. En pystyisi istumaan kotona ja kuluttaa aikaani tekemättä mitään. Enkä sano, että muilla olisi sen helpompaa tai vaikeampaa. Lähinnä mun päätä kiristää se, että nykyään työntekijöiden puolia ei pidä kukaan muu kuin kollegat. Ne, jotka tietää miten pahalta tuntuu ja mitä joutuu kestämään. Ne, jotka on sun kanssa samassa tilanteessa ja joutuu tekemään samoja hommia.

Kollegani menehtyi työvuoron jälkeen viime keväänä kävellessään työkohteelta autolleen. Hän tuupertui pelastuslaitoksen pihalle, apu oli minuutin päästä paikalla eikä mitään ollut tehtävissä. Huono terveys, univaje ja ylityöt. Siitä ei pitkällä juoksulla saa itselleen muuta kuin sen, että kroppa yksinkertaisesti pettää. Tämän jälkeen työnantaja ja esimiehet olivat paikalla ja puhuivat kuinka asioihin tulisi muutos, työntekijöistä ja heidän jaksamisestaan välitettiin.. ..noin viikon verran, ja sitten asia unohtui, luonnollisesti.

Helppoahan se ois, jos vaihtamalla paranis. Vaan eipä parane.. Tällä alalla kaikki painii samojen ongelmien kanssa; univaikeudet, parisuhdeongelmat, vähäinen vapaa-aika, terveys, minimaaliset sosiaaliset tilanteet siviilissä etc. Pidän turvallisuusalasta, mutta jos kuitenkin ajattelisi, että vaihtaisi koko alaa. Miten ihmeessä se onnistuu? Jos ei ole koulutusta, et pääse töihin. Kenellä on nykyaikana varaa alkaa opiskella, kun on asunto- ja autolainat. Pelkkä eläminenkin maksaa niin pirusti, ettei millään tuilla pärjää. Opiskelu on tehty mahdottomaksi. Itseasiassa eläminen maksaa työssäkäyvällekin niin paljon, että pennejä saa laskea koko ajan.

Pakokeinoa ei vain ole.

..niin mikä. Tietäispä itekin.

Blogia innostuin kirjoittamaan niinkin yksinkertaisesta syystä kuin tylsyys. Istun työpaikallani ja ainut asia mitä yritän tehdä on pysyä hereillä. Kello soi aamulla (yöllä!) kahden aikaan ja työvuoro Helsinki-Vantaan lentokentällä alkoi tasan neljältä. Hoidin töihin tullessani aamuiset hommat pikavauhtia pois alta, jonka jälkeen luin joka ainoan uutisen mitä eilisen jälkeen oli julkaistu. 

Kolmannen (automaatti)kahvikupin jälkeen tuijotan koneeni näyttöä jossa komeilee Googlen hakukenttä. Internet on niin laaja ettei meikäläisen mieli pysty sitä edes käsittämään - ja silti, en keksi MITÄÄN mitä mahdollisesti voisin yrittää netin syövereistä löytää, jotten väkisin nukahtais kahvikuppi kädessä näppäimistölleni.

Olen yrittänyt pitkään löytää kunnon motivaatiota laihduttamiselle - tuloksetta. Välillä treenikausi kestää useamman kuukauden ja yhtäkkiä tapahtuu jotain mystistä, jonka jälkeen homma tyssää tyystin. Tylsyyksissäni ajattelin, että josko löytäisin jonkun motivoivan treeniblogin. Luin pari läpi ja oli mukava lukea normaaleista ihmisistä, jotka painivat saman ongelman kanssa kuin meikäläinen. Yksi tyttö kirjoitteli joka toisessa artikkelissaan kuinka syöminen ja treenaaminen menee kuin vettä vaan, ja joka toisessa siitä, kuinka oli sortunut sipsipussille. Hän lisäili myös ennen ja jälkeen -kuvia itsestään ja mietin, että tuo jos joku lisää motivaatiota.

Siispä tässä ollaan, istun edelleen töissä ja kirjoitan ensimmäistä kertaa blogia. En usko, että tästä tulee millään tavalla selkeä taikka tietyn aihepiirin ympärillä pyörivä kokonaisuus. Itse asiassa, tästä tulee aivan yhtä sekava kuin mitä meikäläisen pään sisältö tuottaa.

Aion kirjoittaa työnarkomaanisen, uniongelmista kärsivän kahden koiran omistajan (luultavasti) turhista laihdutusyrityksistä sekä ajatuksia joilla tuskin on suurempaa merkitystä - ja aion tehdä tämän ihan vain itseäni varten, jotta saisin omaan elämään edes jotain järkeä.

Toivon, että saan kommentteja ja kyseenalaistamista, tsemppausta ja keskustelua aikaiseksi. Vaikka tämä on minua varten, en tahdo yksin höpötellä asioista jotka jo tavallaan tiedän. Haluan kuulla muiden näkökulmista ja kokemuksista liittyen aiheisiin mistä satun jauhamaan.

Mukavaan syksynalkua!

Terkuin, B